Viime vuodet ovat osoittaneet itselleni sen, kuinka hauras ihminen on ja toisaalta kuinka kova aika on. Tästä ei ole minkäänlaista epäilystä.
Immateriaaliseksi toimijaksi sen hammas on hämmästyttävän terävä ja hyvin usein kipeästi pureva. Toiset meistä jo tovin elämäämme eläneistä tunnistamme ja tunnustamme sen voiman omien kokemustemme kautta, nuoruus puolestaan nauraa vasten sen kasvoja pilkaten sitä ja meitä vanhempia, tullen kuitenkin kerran ymmärtämään, että loppujen lopuksi aika ei anna. Se ainoastaan ottaa ja vie loppujen lopuksi kaiken pois mennessään. Sen tajuamista ei muuta mikään.
Suhtautuminen riippuu siis selvästikin siitä, olemmeko aika-nimisen muuttujan saamapuolella vai elämämme loppupuolella maksamassa sen loppulaskua.
Ei meiltä kysytä sitä, kuinka kauan aikaa saamme vielä tällä pallolla ihmismuodossa vaeltaa. ”Son korkeemmas käres”, sanovat, ja niinhän kaikki totisesti onkin. Riippumatta siitä mitä uskontoa tai maailmankatsomusta tunnustamme, jokainen maailmassa tietää sydämessään oman aikansa olevan rajallinen.
Toisaalta hän, joka herää myös viimeiseen aamuunsa ihmisen muodossa iloisena ja kiitollisena odottaen kaikkea alkavan päivän omalle kohdalle tulevaa hyvyyttä ja rakkautta, on totisesti sielunpuolikkaassaan ja sydämessään onnellinen. Kadehdin kaikkia heitä jotka noin tuntevat, ymmärtäen kuitenkin myös sen, että itselläni on ollut koko elämäni asiaan myös oma vaikutukseni ja panokseni.
Jokainen hetki elämässä on oppimista, jokainen hetki luopumista. Tästä asti aikaa.
Vedenjakajalla,
IE
Kuva: Sunbeamphoto / Pixabay
Vedenjakajalla Facebook: https://facebook.com/Vedenjakajalla
Vedenjakajalla Instagram: https://instagram.com/vedenjakajalla