Jotkut teistä ovat ehkä kiinnittäneet huomiota siihen, että kirjoittamiseni, sen tavat ja osittain myös sisältö ovat muuttuneet edellisestä Ihmistä Etsimässä -blogistani. Jonkinlainen välitilinpäätös on selvästikin paikallaan, aloitus uuteen kun ollut hyvin haastava monessakin suhteessa.
Henkisyys- ja itsensäkehittämisvuoteni nostivat minussa esiin perusluonnettanikin aikaisempaa voimakkaammin vahvan halun ja pyrkimyksen yhteistoimintaan, yhteisyyteen, toisten auttamiseen ja tukemiseen. Ajatuksena taustalla oli se, että hyvä tuottaa hyvää, apu nostaa toisia ja samalla meitä kaikkia, yhdessä toimimalla ja tukemalla pääsee itsekin pidemmälle ja saavuttaa sen mitä elämässään tarvitsee ja haluaa. Kävikö niin?
Arvatkaahan.
Niin kauan kuin inhimillinen kauramoottorimme jaksoi työntää, vetää, ajaa, kannustaa ja tukea toisia, moni asia eteni ainakin päällisin puolin tasaisen positiivisen vauhdikkaasti eteenpäin. Mutta mitä tapahtui sitten, kun moottori väsyi? Mitä tapahtui sitten, kun eri elämänalueiden ihmissuhdeyhtälöistä ja ihmisten yhteistoiminnasta katosivat sen liikkeessä pitävät voimat? Ottivatko toiset, ehkä ”maan hiljaisiksikin” kutsutut vuorostaan palloa vastaan, saiko kauramoottorimme puolestaan levätä ja nauttia kanssaihmistensä ja universumin tuesta?
Noup.
Vuosien aikana on tullut todisteluksi, että aivan liian monet ihmiset odottavat aina toisten lähtevän liikkeelle ja toimivan, useat kauramoottoreista tekemisineen ja työpanostuksineen unohtuvat ja jäävät heidän silmissään loppujen lopuksi täysin arvottomiksi.
Minun oma maailmani pienenee koko ajan monestakin eri syystä, osin myös omasta tahdostani. Asiat, joiden saavuttaminen tuntui vielä muutama vuosi sitten aivan mahdolliselta, ovat enää nyt vain kaukainen muisto. Parhaimmillaankin pelkkää haihattelua, luuloa siitä että on tekevämpi, aikaansaavampi ja osaavampi kuin onkaan.
Eräässä Ihmistä Etsimässä -blogitekstissäni kirjoitin aikanaan, että silloin kun olen tarpeeksi vahva tulen leikkaamaan erään ihmisen irti sydämestäni ja että sen mukana tulee valitettavasti katoamaan huomattava määrä hyvää myös itsestäni. Nyt tuo prosessi on ohi eikä lopputulos ole kaunis, sen tunnen, näen ja ymmärrän itsekin. Vaikka jokainen askel tuntui tuskalliselta, haastavalta, vaikealta, osin pelottavaltakin oli kyseessä kuitenkin tilanne, joka oli ratkaistava. Kyseessä oli monin tavoin samanlainen tilanne kuin syöpää sairastaessa, siinäkin lääkäri joutuu usein poistamaan potilaan syöpäkasvaimen lisäksi sen ympäriltä myös tervettä kudosta potilaan hengen pelastaakseen. Niin kävi myös minulle, potilas ja lääkäri kun yhtä aikaa olin.
Kaiken tuon todettuanikin sanon vielä, että sydämessäni oli aiemmin aina paras ratkaisu kaikille ihmisilleni. Jokaiselle. Halusin kaikkien voittavan, halusin kaikkien pärjäävän, hyötyvän. Luonnollisesti tuo koski itseänikin. Olen ihminen, en mikään jeesus eikä minusta minkään tason jeesusta koskaan tulekaan. En elä pelkällä kiitoksella enkä pyhällä hengellä, ajatuksenani oli kuitenkin aina ”hyvää kaikille”.
Mitä järkeä oli asettaa itsensä alttiiksi toisten puolesta? Hyvä kun kiersi selvästikin jonnekin muualle, joillekin toisille. Sen palautumisesta ei kannata puhua edes vertauskuvallisesti tai ironisesti.
Ihminen lajina elää tai kuolee toisten huomioinnin ja auttamisen, yhteistyön, ymmärtämisen ja hyväksymisen mukana. Toiset kuitenkin jätetään aina jälkeen, kun ne ”kauniimmat”, ”paremmat” ja ”täydellisemmät” menevät edelle, heidät arvostetaan korkeammalle, palkitaan kaikella hyvällä siitä, mitä he feikkaavat olevansa – eivät siitä mitä he ovat tehneet saati toiminnallaan ansainneet.
Onneksi olkoon kuitenkin heille, ainakin joidenkin heistä halutaan pärjäävän.
IE
Kuva: Ellen26 / Pixabay
Vedenjakajalla Facebookissa: https://facebook.com/Vedenjakajalla
Vedenjakajalla Instagramissa: https://instagram.com/vedenjakajalla
Vedenjakajalla-kotisivu: https://vedenjakajalla.fi