En ole ollut koskaan aikaisemmin elämässäni tapaamisessa, joka olisi ollut niin vahvasti täynnä energioita, mutta toisaalta niin rakkaudellinen, kevyt, avoin ja palkitseva. Paikkana ravintola Lalo, paikkakunnan saatte arvata.
Aloitetaan kuitenkin alusta.
Kirjoitin nyt jo kuoppaamassani Ihmistä Etsimässä -blogissa vuosien aikana lukuisia kertoja Tanssijattaresta. Tämän blogini teksteissä Anteeksi ja Maailman kahdeksas ihme? kuvasin täytenä yllätyksenä ”puun takaa” tullutta junatapaamistamme, joka sysäsi liikkeelle tämänkertaisen lähentymisemme – ensimmäiset kontaktimme kesän 2022 jälkeen.
Kaikille teille, joille meidän suhteemme ja keskinäiset jännitteemme ovat jotakin kautta tuttuja, saattaa seuraavaksi kuvaamani tulla yllätyksenä. Toisaalta, sellaisena se tuli siinä tilanteessa itsellenikin. Ja taustana teille, jotka ette tiedä asiasta yhtikäs mitään tai paljoakaan, avataan sitä hieman lisää.
Universumilla (tai millä nimellä tuota omia luomuksiaan feikki-rakastavaa entiteettiä halutaan nimittääkin) on ollut tapana huvittaa itseään heittelemällä meitä kahta yhteen viimeisen kahdeksan vuoden aikana säännöllisen epäsäännöllisesti parin vuoden välein eri paikoissa ja tilanteissa. Meillä on siis takanamme historiaa, joka ei ole missään suhteessa ollut ainoastaan kunniakasta, kivaa ja kaunista, vaan jossa on ollut myös paljon vahvasti toksista molemmin puolin.
Noihin uudelleentapaamistilanteisiin yläkerta järjesti meille paitsi hieman hyvää, mutta toisaalta myös paljon katkeria riitojen ja väännön aiheita. Niiden tuloksena olimme käytännössä täysin erossa toisistamme väliajat, kunnes taas jokin erikoinen sattumus järjesti meidät yhteen testaamaan sitä, olisimmeko kypsyneet tarpeeksi saadaksemme selvitettyä välimme kaikessa rauhassa ja rakkaudessa. Aikaisemmin tuo ei ollut lähelläkään, moninaisia olivat ne väännöt jotka ajoivat meidät erilleen pitkiksi ajoiksi.
Mutta kuten Kosmoksen masinoimissa kuvioissa silloin tällöin on, pitkistä eroista huolimatta emme päässeet eroon toisistamme. Koko elämässäni ei ole ollut toista ihmistä, joka olisi tullut vastaan raastavien riitojen ja pitkien täydellisten erojen jälkeen niin usein kuin hän, meille molemmille tuo on ollut selvä merkki siitä, että meillä on vielä asioita läpikäytävänä.
Heinäkuisen junatapaamisemme jälkeen herättelimme varovaisesti uudelleen henkiin kesällä 2022 hyvin traumaattisesti päättyneen suhteemme. Etenimme toisiamme kohti kuin siilit varoen käyttämästä piikkejämme aseina niin, että lähentymisemme sujuisi mahdollisimman hyvissä merkeissä ja niin toden totta kaikki käynnistyikin. Tämänkertaisen yhteistyöharjoituksemme kruununjalokivenä oli tapaamisemme Lalossa, joka oli ainakin itselleni jotain ennennäkemätöntä ja -kokematonta.
Jo hänen saapuessaan ravintolaan tuona tavallisista tavallisimpana sunnuntai-iltapäivänä huomasin saman tien toisiamme tervehtiessämme sen, kuinka erilaiselta tapaamisemme tuntui verratessani sitä kaikkiin aikaisempiimme vuosien aikana. Jokainen sana, jokainen katse ja jokainen kosketus välillämme oli puhdasta rakkautta, keveyttä ja iloa. Olimme siinä tilanteessa toisillemme aivan auki, meille oli tärkeää olla siellä juuri sillä hetkellä, vain toisiamme varten.
Mieleeni nousi vanhan blogini kirjoitus Vain mies?, jossa kuvasin erästä tapaamistamme alkuvuosiltamme seuraavasti:
”Ei ole tärkeää mitä sanotte tai miten sen sanotte, ei tärkeää mitä teette. Ainoa asia on se, että elätte tätä hetkeä tässä ja nyt. Yhdessä. Luotte yhdessä kuplan, johon vain sinä ja hän mahdutte. Se kupla on varattu pelkästään teille kahdelle. Syötte, juotte, puhutte, nauratte. Tuntien ajan koko muu maailma on ulkopuolinen, kaukana teistä.”
Tämä tapaaminen oli tuohon edellä kuvaamaanikin verrattuna vielä kertaluokkia suurempaa ja kauniimpaa.
Tapaamisemme oli onnea siitä, että olimme viimeinkin saaneet soviteltua välejämme anteeksipyynnöin ja anteeksiannoin monen vuoden vihanpidon ja epäilysten jälkeen, hälventäen pettymyksiä ja epäluuloja, mutta siinä oli niin paljon muutakin. Välisemme energiat ovat aina olleet vahvat, mutta toisaalta tällä kertaa ne olivat myös aivan sanomattoman kevyet. Meille kahdelle lyhyen, vain pari tuntia kestäneen tapaamisen aikana saimme kuitenkin aikaiseksi paljon hyvää ja kaunista, itse leijuin tuon tapaamisen jälkeen päiväkausia.
Kaikesta hyvästä huolimatta kauneus ei kuitenkaan kestänyt, Lalon jälkeen emme saaneet pakkaamme kasaan.
Niin paljon kuin olisin halunnut aloittaa tällä kertaa täysin alusta, tuoda pöytään itseni kaikkineni ja alkaa rakentaa meitä yhdessä uudelle vahvemmalle pohjalle, se ei onnistunut. Välillemme oli jäänyt menneiltä vuosilta vieläkin tähän hetkeen vaikuttavia esteitä, joiden vaikutusta ei saatu poistettua eikä edes tasoitettua kumpaakin osapuolta tyydyttävällä tavalla.
Ja kuten naisen ja miehen välisissä keskusteluissa usein on, toisen osapuolen ”Minusta tuntuu nyt tältä!” verrattuna toisen osapuolen ”Loogisesti ja todistetusti asia on näin” -näkemykseen aiheuttaa liian usein turhia riitoja, etenkin kun se piikki jolla tilanteen tunnepuolisko haluaa milloinkin tosiasiapuoliskoa härkkiä koskee lähes aina jotain aivan muuta asiaa kuin sitä, mistä keskustelussa on sen alussa avauduttu.
En voi kuitenkaan olla pohtimatta sitä, millainen yhteisyytemme jatko olisi ollut jos olisimme saaneet jatkaa yhtä läheisesti Lalo-tapaan, Lalo-pohjalta.
Sitä emme tule koskaan tietämään.
Vedenjakajalla,
IE
Kuva: StockSnap / Pixabay
Vedenjakajalla Facebookissa: https://facebook.com/Vedenjakajalla
Vedenjakajalla Instagramissa: https://instagram.com/Vedenjakajalla
Vedenjakajalla-kotisivu: https://vedenjakajalla.fi